Olen nyt noin vuoden verran seurannut keskustelua kulttuurista kuntapoliitikon silmin sen lisäksi, että jo vuosikausia olen saanut olla läheltä sekä seuraamassa että usein myös toteuttamassa kulttuuritoimintaa kaupungissamme mitä moninaisemmin tavoin – puhumattakaan erilaisten kulttuuripalveluiden kuluttamisesta, jota totta tosiaan ehti olla jo ikävä!
Keskustelu kulttuurista on usein myönteistä politiikassakin, ja kuta kuinkin kaikki pitävät aktiivista kulttuurielämää hyvänä ja positiivisena asiana ainakin siihen asti, kun joku mainitsee rahan. Tässä vaiheessa keskustelun sävy usein muuttuu iloisen värikkäästä hieman mustavalkoisempaan suuntaan, ja valtuutetut kaivautuvat mahonginruskeisiin poteroihinsa omine taistelujoukkoineen toistamaan turhankin usein kuultuja näkemyksiä.
Mediaan näistä keskusteluista päätyvät tietenkin kaikkein raflaavimmat kommentit kuten se, miten rahojen pumppaaminen kulttuurikohteisiin täytyisi ottaa tarkasteluun. Siinä sitten seuraavana päivänä kaupungin kulttuuriväki imaisee aamukahvit väärään kurkkuun lukiessaan päivä lehteä ja miettiessään, voisiko joku jo korjata sen pumpun – on kuulemani mukaan ollut jo aika pitkään rikki. Saahan tästä mielikuvasta onneksi huumoriakin: venttiiliä kun kääntää vaan, niin siellä sitä kaikki sinfoniaorkesterin kapellimestarista harrastajateatterin lipunmyyjään polskivat iloisesti aamu-uinnilla ihan muina roopeankkoina loputtomissa veroäyreissä, ja kaupungin museoiden intendetit ovat perustaneet oman kuviokelluntajoukkueen ja tähtäävät seuraaviin olympialaisiin.
Todellisuus on kuitenkin ihan toinen. Kulttuurialan toimijat, jotka ovat valitettavan tottuneita asiain nykytilaan, kamppailevat jatkuvasti oman toimeentulonsa kanssa yrittäen toistuvasti keksiä konsteja elinkeinonsa ja intohimonsa toteuttamiseen niin, että lapsilla olisi koti ja jääkaapissa jotakin muutakin syötävää kuin sitä kuuluisaa näkyvyyttä, jota palkkioksi kulttuurin ja taiteen tuottamisesta tarjotaan yllättävän monelta taholta yksityishenkilöistä yrityksiin. Luovien alojen, kulttuurin ja taiteen tuotteet tai palvelut eivät ole aina suoraan käsinkosketeltavia saati ihan helposti mitattavia. Olisi kuitenkin syytä ymmärtää, että usein niiden tuottamiseen vaaditaan valtavasti omistautumista ja opiskelua – sekä tietysti merkittävä määrä työtunteja. Toki kulttuuria sen eri muodoissaan myös harrastetaan paljon, mutta eivät harrastustilat tai -tarvikkeetkaan ilmaisia ole.
Kulttuurilla ja taiteella on valtaisan suuri merkitys kaupungin vetovoimasta puhuttaessa, pitovoimasta puhumattakaan. Ei voi oikeasti olla mielekästä tai kenenkään etu, että näitä palveluita ei olisi saatavilla. Taidetta ja kulttuuria on niin monenlaista, etteivät monet edes ymmärrä sen ympäröivän meitä jatkuvasti eri muodoissaan ja ottaen arjessa hellään syleilyynsä. Jos maailmasta poistettaisi kaikki luovuus, ei lasten hammastahnatuubissa olisi iloista pingviiniä. Autossa tai polkupyörällä ajaessa ei kuulokkaista kuuluisi musiikki, kouluissa ei laulettaisi keväisin suvivirttä tai edes keskusteltaisi siitä, onko sen laulaminen sopivaa. Viikonloppuisin ei käytäisi elokuvissa, teatterissa tai ravintolassa kuuntelemassa elävää musiikkia. Olutpulloissakin olisi vain mustavalkoinen etiketti, jota voisi tuijottaa miettiessään ankeaa elämäänsä lauantaisaunan jälkeen samalla, kun katsoo televisiosta uutisia. Uutisten lisäksi toiselta kanavalta tulisi valtiollisia tiedotteita muun muassa siitä, kuinka itsemurhat ovat lisääntyneet kansalaisten kyllästyttyä katselemaan talojen harmaita seiniä hiljaisuudessa.
Onneksi kuvatun kaltainen tilanne on kaukana siitä todellisuudesta, jossa oikeasti elämme. Jyväskylässä on tarjolla monipuolisesti taidetta ja kulttuuria, joka lisää kaupunkilaisten hyvinvointia ja siten vaikuttaa myönteisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksiin. Itse kunkin kannattaakin edes kerran elämässään pysähtyä miettimään, mitä kulttuuri tarjoaa juuri omassa elämässä ja kuinka syvään kulttuuriperintö on juurtunut ihan jokaiseen meistä. Sanoina ”kulttuuri” ja ”taide” ovat ehkä sellaisia, että niistä tulee ensimmäisenä mieleen juuri korkeakulttuuri. Kuitenkin ihan jokainen meistä kuluttaa kulttuuria päivittäin sen kummemmin edes miettimättä koko asiaa.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensinnäkin meidän kaikkien olisi hyvä tiedostaa, että kulttuuri ja talous eivät ole toistensa vastavoimia, vaan hyvällä suunnittelulla ja yhteistyöllä ne voivat olla toisiaan tukevia tekijöitä. Parhaimmillaan luovat alat toimivat talouskasvua vauhdittavina tekijöinä uusien innovaatioiden, palveluiden ja aineettomien tuotteiden myötä.
Tärkeää on myös oppia kommunikoimaan keskenämme niin, että kukin osapuoli ymmärtäisi toisiaan sen sijaan, että suhde on kuin teini-ikäisen nuoren vanhemmilla jälkikasvunsa kanssa: ”Anna rahaa, tää on mulle tärkeetä.” ja ”Enpäs anna, just viime viikolla sait. Mitä sä muka teet sillä?”. Siltä tuo kommunikaatio ainakin välillä omaan korvaani kuulostaa. Kaipaan siis keskusteluun uusia näkökulmia, toisten kuuntelemista ja enemmän yhteistyöhalukkuutta.
Puolueiden täytyy kaivautua poteroistaan ulos ja edes yrittää ymmärtää toistensa pointteja. Välillä tuntuu, että osalla kaupunginvaltuustosta menee korvat lukkoon saman tien, kun puhuja on ”väärän” puolueen jäsen. Vain aidolla keskustelulla ja avoimin mielin myös me päättäjät voimme päästä edes jonkinlaiseen, kaikkia tyydyttävään ratkaisuun. Kyse ei ole siitä, että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan siitä, että meidän tehtävämme on pyrkiä edistämään ihan kaikkien elämän perusedellytyksiä ja hyvinvointia omista erimielisyyksistämme huolimatta. Siihen meidät on valittu.
Kulttuurintäyteistä kesää kaikille!
Anna Kylmälä
kaupunginvaltuutettu
rakennus- ja ympäristölautakunnan jäsen